Salon helluntaiseurakunnan historiaa
SALON HELLUNTAISEURAKUNTA 1927 - 2007
Salon seudun hengelliseen elämään vaikutti voimakkaasti Perniön Mathildedalissa alkanut herätys. Koneasentaja Fredrik Häggström kävi Helsingin matkallaan Pelastusarmeijan tilaisuudessa. Hän suhtautui tilaisuuteen pilkallisesti. Kotona hän havahtui omantunnon syytöksiin. Fredrik otti esille Raamattunsa. Lukemisen ja miettimisen jälkeen hän tuli uskoon vuonna 1899. Hän luuli, että lähin paikka jossa voi mennä uskovien kasteelle olisi Ruotsissa. Turussa hän tapasi kuitenkin henkilöitä jotka kastoivat hänet. Fredrik aloitti Raamatun sanoman levittämisen ja kotikokousten järjestämisen yhdessä vierailevien baptistikirkon julistajien kanssa. Tilaisuuksissa kävi niin paljon kuulijoita, että saatavilla olevat kodit kävivät pieniksi. Suurimmat kokoukset olivat kylän kansakoululla.
Perniön kirkonkylässä Mathildedalin herätyskokouksia ei katseltu suopein silmin. Vastustus johti siihen, että kansakoulua ei enää saatu kokouspaikaksi. Herätys sai kuitenkin paikallisen, vahvan ja ulkopuolisen tukijan. Mathildedalin tehtaan isännöitsijä Frisk kertoi tehtaan johdolle, että uskoon tulleet olivat ruukin parasta ja säännöllisintä työvoimaa. Yhtiön toimesta luvattiin rakentaa paikkakunnalle rukoushuone. Frisk lupasi myös, että rakentamisen aikana voidaan suurimmat kokoukset pitää tehtaan maalausverstaassa.
Yhtiö ryhtyikin viipymättä rakennustöihin arkkitehti Aspin laatimien rakennuspiirustusten pohjalta. Paikkakunnan uskovat valmistivat talkootyönä penkit ja muun kalustuksen. Rukoushuoneen vihkiäisjuhla pidettiin 4.11.1906. Vihkimisen suoritti Helsingin baptistiseurakunnan pastori, ruotsalainen Lignell. Yhtiön ja paikkakunnan uskovien yhdistyksen, Betania Föreningin välillä tehtiin kirjallinen sopimus joka vahvisti, että rukoushuoneessa kaikki vapaiden suuntien uskovat saavat pitää hartaustilaisuuksia. Rukoushuoneessa oli myös pieni kasteallas.
Toiminta alkoi, paikkakunnan ilmettä seuraten, ruotsinkielisenä. Vuosien kuluessa tilaisuudet muuttuivat kuitenkin suomenkieliseksi. Toiminta rukoushuoneella oli vilkasta. Puhujia saapui eri uskonnollisten ryhmien keskuudesta.
Mathildedalista kauppalaan
Herätyksen vaikutus levisi pian lähiseudulle. Muutamia uskovia muutti Saloon. Tätä ennen Salon kauppalassa ei ollut säännöllistä, ulospäin suuntautuvaa vapaiden suuntien toimintaa. Ennen ensimmäistä maailmasotaa tiedetään kuitenkin uskovien kokoontuneen rukoilemaan yhdessä. Heidän käytössään oli pieni rukoushuone ainakin vuodesta 1909 lähtien.
Nuori August Sundell tuli uskoon Mathildedalissa vuonna 1903. Hän muutti Ruotsiin jossa hän oli Tukholman Filadelfia -seurakunnan perustajajäsen. Sundell muutti muutaman vuoden jälkeen Turkuun. Hänestä tuli myös yksi Turun helluntaiseurakunnan perustajajäsenistä.
Ensimmäinen uskovien kastetilaisuus järjestettiin Salossa vuonna 1916. Seuraavana vuonna oli jälleen kastejuhla. Vuosi 1922 oli Salossa hengellisen herätyksen aikaa. Vapaalähetykseen kuuluvat evankelistat Anna ja Artturi Kurala toimivat silloin menestyksellisesti. Uskoon tulleet järjestäytyivät kristilliseksi Christian Endeavor (CE) - yhdistykseksi. Yhdistys vuokrasi kiinteistön jolle annettiin nimeksi ”Betania”. Angloamerikkalaisesta herätyskristillisyydessä 1800 -luvun alussa liikkeelle lähtenyt CE –liike keskittyi hengelliseen toimintaan, Raamatun lukemiseen ja rukoukseen.
Seurakunta perustetaan 10.7.1927
CE –liike toimi Salossa vain muutamia vuosia. Baptistit perustivat seurakunnan Saloon 1924 ja kolme vuotta myöhemmin vapaakirkolliset muodostivat oman seurakunnan.
August Sundell oli muuttanut Saloon syksyllä 1926. Hänen aloitteestaan pidettiin helluntaiseurakunnan perustamiskokous 10. heinäkuuta 1927. Pöytäkirjan mukaan perustamiskokouksen puheenjohtajana toimi pastori Nikolai Pöysti ja kirjurina oli August Sundell. Seurakuntaan liittyi yksitoista jäsentä. Seurakunnan nimeksi tuli Betania. Vanhimmistoon valittiin Alfred Lindström, Fredrik Haggström ja August Sundell.
Tilaisuuden päätössanoissa Nikolai Pöysti kehotti vastaperustettua seurakuntaa ”rukoilemaan sekä työskentelemään myös ulkolähetyksen hyväksi ja puolesta”.
Betania –seurakunnan perustamisjäseniä olivat Josefina ja Fredrik Haggström, August Salo, Hilja ja August Sundell, Aina ja Alfred Lindström, Anni Törmälä, Pauliina Vilenius, Ragnhild Haggström sekä Judith Kaski. Perustajajäsenet tulivat CE –yhdistyksestä, Turun helluntaiseurakunnasta, helluntaiystävistä ja Mathildedalin ja Salon uskovista.
Betaniassa alkoi heti vireä toiminta. Perustamiskokouksessa kasteelle pyrkineet saivat toiveensa toteutetuksi. Seurakunta sai nopeasti uusia jäseniä. Rukoushuoneeksi vuokrattiin huoneisto, jota jo ennenkin oli käytetty kokoustilana. Sanaa julistivat paikallisten veljien lisäksi lukuisat vierailevat saarnaajat.
Alfred Lindström tuli uskoon Mathildedalissa 1904. Elokuussa 1905 viisitoistavuotias poika kastettiin. Vapaussodan jälkeen Alfred muutti Saloon. Hän oli innokas pyhäkoulutyössä. Pyhäkoulutyön veteraanit Rakel Harkkila, Judith Kaski ja Anni Törmälä kertoivat myöhemmin, että lapset menivät mielellään pyhäkouluun jossa ”Artur opetti”.
Lindströmit muuttivat Salosta Kemiöön. Alfred pääsi perille taivaan kirkkauteen 1966. Hänen uskonvaelluksensa kesti 63 vuotta.
Palokunnan talo täyttyi
Perustamisvuotensa lopulla Betania –seurakuntaan saapui Arthur Vuori Yhdysvalloista. Saarnaaja Vuoren tarkoitus oli viipyä Salossa vain lyhyen ajan, mutta paikalliset kristityt toivoivat hänen viipyvän pitempään. Kesäkuussa 1928 kastettiin 14 uskoon tullutta. Seuraava kastetilaisuus järjestettiin jo syyskuun alussa. Silloin kasteveteen astui seitsemän uskovaa.
Saarnaaja Vuoren työtovereiksi tuli Saloon saarnaaja Viktor Halmes ja helluntaiystäviin kuulunut Ruben Salo. Väkeä saapui kokouksiin niin paljon, että muun muassa palokunnan talo uhkasi käydä pieneksi.
Keskellä mielenkiintoista herätystä puhkesi seurakunnan sisällä erimielisyyksiä. Saloon perustettiin toinen helluntaiseurakunta. Betania –seurakunnan johdossa jatkoi saarnaaja Viktor Halmes. Arthur Vuori siirtyi vastaperustetun Saalem –seurakunnan saarnaajaksi.
Hajaannuksen aikaa kesti onneksi vain kaksi vuotta. Vuonna 1931 Vuori matkusti takaisin Yhdysvaltoihin. Saalem –seurakunnan uskovat olivat valmiit sopimaan erimielisyydet. Sovittelukokous pidettiin Betania –rukoushuoneella helmikuussa 1932. Kokoukseen oli kutsuttu sekä kaikki aktiiviset, että syrjään vetäytyneet jäsenet. Välittäjinä olivat saarnaajat Eino Heinonen ja Rafael Öhberg.
Kokous jatkui Eino Heinosen johdolla kolme päivää. Keskusteluissa todettiin seurakunnan tilan olevan perusteellisen parannuksen ja uudistuksen tarpeessa. Pöytäkirjan mukaan tähän haettiin ratkaisua siten, että ”jokainen jäsen käy henkilökohtaisen tunnustuksen ja hyväksymisen kautta”.
Seuraavana päivänä pöytäkirjaan kirjattiin painokkaasti: ”Seurakuntayhteydeksi, sen perustaksi ja ehdoksi, omaksuttiin jokaiseen nähden nöyryys, anteeksipyytäminen ja anteeksi antaminen, mikäli oli aihetta”. Sovinto syntyi ja uusittuun jäsenluetteloon merkittiin 37 nimeä.
Uuno Palonen saarnaajaksi
Eino Heinosen neuvosta seurakunnan työntekijäksi kutsuttiin nuori saarnaaja Uuno Palonen. Hänen aikanaan seurakunta eheytyi, virkistyi ja jäsenmäärä lähti kasvuun. Uuno johti myös pientä kitarakuoroa. Saarnaaja Palosen mentyä armeijaan seurakunta jäi ilman paimenta. Työ kuitenkin jatkui. Salossa viipyivät evankelistasisaret Agda Väisänen ja Helena Eerola. Suurena apuna sunnuntain tilaisuuksissa oli Turussa asuva Odin Finell.
Asepalveluksensa suoritettuaan Uuno Palonen palasi vielä vuonna 1935 Saloon. Sitten hän siirtyi Turun Siion –seurakunnan palvelukseen. Uuno Palosen jälkeen seurakuntaa palveli saarnaaja Jalmari Lehtovirta vuoden 1938 loppupuolelle saakka. Salon Vapaakirkon toiminta päättyi 1930 -luvun loppupuolella. Betania –seurakuntaan liittyi sieltä Annikki ja Toivo Tinell.
Vuoden 1939 alkupuolella saarnaaja Väinö Valopaasi asui Salossa muutaman kuukauden ajan. Marraskuussa alkanut talvisota vaikeutti hengellistä työtä. Välirauhan aikana Valopaasi jatkoi työtään Salossa. Jatkosota keskeytti uudelleen hänen työnsä.
Teijon Tehtaat Osakeyhtiö muutti Perniön Mathildedalin rukoushuoneen asuinkiinteistöksi vuonna 1944. Tapahtuman katsottiin Betania –seurakunnan ja Matildan baptistien puolelta ”sotivan räikeästi yleistä oikeustajua vastaan” koska ”kyseessä oleva huoneisto on luovutettu yksinomaan vapaalle evankeliumin työlle (kansankirkon ulkopuoliselle toiminnalle)”.
Koska kyläyhteisössä ei ollut sopivaa kiinteistöä jumalanpalveluksia ja hartaustilaisuuksia varten tehdas muutti mieltään ja luovutti kiinteistön 1950 –luvun alussa Perniön ev.lut. seurakunnan käyttöön.
Karjalaiset avasivat maaseudun
Karjalan menetys oli suuri isku koko Suomelle. Siirtolaiset menettivät Karjalassa lähes kaiken omaisuutensa, mutta he toivat mukanaan hengellisen elämän. Salon Betania -seurakunnan työssä alkoi siirtolaisten tullessa aivan uusi vaihe. Heidän joukossaan oli paljon uskovia. Ennen sotia Salon ympäristössä oli vain yksi koti, Perniön Laiterlassa, johon saarnaajat ja evankelistat olivat aina tervetulleita kokouksia pitämään.
Karjalaiset avasivat ovensa sananjulistajille. Maaseudulla alkoivat tupakokoukset, raamattupiirit ja hieman myöhemmin telttakokoukset. Aulis Mentunen muistelee kuinka uudelle paikkakunnalle asettuneet siirtolaiset alkoivat heti kysellä paikkakuntalaisilta olisiko seudulla uskovia tai seurakuntaa?
Suomusjärvellä hyvä vastaanotto
Karjalan siirtolaiset olivat avainasemassa myös Suomusjärvellä. Betania –seurakunnan kokoukseen tuli kaksi Karjalasta Suomusjärvelle uuden kodin perustanutta miestä. He pyysivät saarnaaja Väinö Valopaasia pitämää herätyskokouksia. Valopaasi oli heti valmis kokousten pitoon. Jo ensimmäiseen kokoukseen tuli paljon kuulijoita. Tästä syystä eräs isäntä meni pitäjän kirkkoherran luo ja pyysi seurakuntataloa kokouspaikaksi. Kirkkoherra lupasi ja tuli itse mukaan kokoukseen. Väinö Valopaasi ja Elis Pehkonen julistivat Jumalan Sanaa. Arki-iltaisinkin Suomusjärven seurakuntatalon tilaisuuksissa kävi noin 75 kuulijaa. Hyvin alkaneen työn avuksi tulivat vielä Toivo Marttala. Yhden illan aikana jopa parikymmentä kuulijaa tuli uskoon. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta erään vierailevan puhujan taitamaton toiminta sammutti herätyksen.
Kiikala ja Perniö
Kiikalan Hirvelässä tehtiin työtä Karkkilasta käsin. Helvi ja Urho Lähteen pitämissä tilaisuuksissa tuli runsaasti ihmisiä uskoon. Uusia mahdollisuuksia avautui, kun Toivo Kakko perheineen muutti paikkakunnalle. Kun väkeä oli paljon oli vuokrattava Työväentalo kesäjuhlia varten. Puhujina oli muun muassa Albin Ordlind ja Aarno Kanninen haitareineen. Kuorolaiset tulivat Salosta polkupyörällä 36 kilometrin matkan. Kun tilaa oli niukasti tytöt nukkuivat heinäkasojen päällä tallin ylisille. Kun hevonen yöllä kolisteli joku tytöistä sanoi pelokkaana: ”Jos se tulee tänne?” Toinen lohdutti, että ”ei kai hevonen tikarappusia pitkin tänne pääse”.
Myöhemmin Kiikalassa teki työtä evankelistat Alli Nikander ja Alli Heikkonen. He pitivät tilaisuuksia myös Someron puolella. Ihmisiä tuli uskoon ja liittyi Betania –seurakuntaan. Johannislundin lasitehtaan alue oli yksi keskeinen kokousten pitopaikka. Yhtiön johto suhtautui myönteisesti hengellisiin tilaisuuksiin. Yhtiö antoi jopa luvan lastenleirin pitämiseen yhtiön alueella. Johannislundin kansakoululla pidettiin hengellisiä tilaisuuksia, mutta opettajan vastustuksen vuoksi kokoukset jouduttiin lopettamaan. Toimintaa saatiin kuitenkin jatkaa lasitehtaan pakarituvassa.
Perniön Ervelässä kyläläisten hengellisenä kokouspaikkana palveli Nikolai Komosen koti. Tilaisuuksia pidettiin myös säännöllisesti kuudessa Perniön kylässä. Perniön Teijolla oli vilkasta, hengellistä toimintaa. Muutamia kuulijoita tuli uskoon ja liittyi Betania –seurakuntaan. Lupaavasti alkanut Teijon työ sulkeutui kuitenkin kokonaan 1950 –luvun puolivälissä.
Vaskion herätys
Halikon papin kerrotaan kieltäneen kirkolliselta matkasaarnaajalta herätysseurojen pidon Vaskiolla. Kieltävän päätöksen kuultuaan matkasaarnaaja ennusti: ”Pian Jumala lähettää helluntailaiset Vaskiolle”. Muutaman kuukauden kuluttua Vaskiolle saapui Mentusen perhe. He olivat jo Karjalassa kuuluneet helluntaiseurakuntaan. He avasivat heti kotinsa ovet tilaisuuksille ja telttakokouksia alettiin järjestämään talojen pihoilla.
Vaskiolla toimivat innokkaana Reino Vatanen, Lauri Pesu ja Väinö Valopaasi. Myöhemmin Väinö Valopaasi kierteli kylän kodeissa kitarakuorolaisten kanssa. Yhteensä noin viisikymmentä teki uskonratkaisun Vaskiolla. Heistä kasteelle meni noin kolmekymmentä.
Pienenä poikana Jukka Valopaasi seurasi isäänsä usein Vaskiolle. – Kyläläiset tulivat tilaisuuksiin lähes suoraan navetasta. Sähköä ei vielä ollut kaikkiin taloihin. Kuulijoilla oli mukanaan myrskylyhdyt. Muistan kuinka Mentusen tuvassa riippui öljylamppu katosta. Kesken puhetta lamppu sammui. Sisällä oli niin paljon ihmisiä, että happi loppui. Ulko-ovi avattiin rauhallisesti. Kun tulitikut oli löydetty ja öljylamppu antoi jälleen valoaan saarnaaja jatkoi puhettaan niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Evankelistat Angelniemellä
Angelniemen Kokkilaan oli muuttanut myös siirtolaisia Karjalasta. Saarnaaja Topias Sutelan avustuksella paikkakunnalle järjestettiin kotikokouksia. Reino Vatanen vieraili myös säännöllisesti alueella julistaen innokkaasti evankeliumia. Myöhemmin uskovat saivat kirkolta kokouksia varten huoneiston, mutta vastustus oli niin kovaa ettei kokouksia voitu kauan pitää..
Halikon Ruskan kylällä tekivät hyvää työtä evankelistasisaret Hellman ja Wacklin. Yli neljäkymmentä kyläläistä tuli uskoon.
Kaivosmiehet sanan kuulossa
Kiskon Aijalan hengellisen tarpeen ymmärsi nuori uskovainen Kaarlo Sillanpää. Hän tuli Betania – rukoushuoneelle ensimmäisen kerran keväällä 1953. Tilaisuudet aloitettiin kaivosyhtiön ruokasalissa talvella 1954. Salosta lähdettiin innokkaina Aijalaan.
Vain muutamilla seurakuntalaisilla oli käytössään auto. Toivo Tinellin Ford Vedette oli aina tupaten täynnä. Väinö Valopaasi ajoi DKV henkilöautolla ja Toivo Kakolla oli Ford Fordson pakettiauto. Aijalassa oli Kaarlo Sillanpäällä Skoda. Ihmiset suorastaan kilpailivat kuka pääsee sunnuntaina kokouksiin Saloon.
Kyläläiset olivat liikkeellä. Tehtaan ruokasalissa oli toisinaan yli sata sanankuulijaa. Kesällä 1955 järjestettiin Aijalassa telttakokouksia. Kaarlo Sillanpää johdatti uskoon Anja ja Aarne Jämsän. Tästä alkoi herätys jonka aikana noin neljäkymmentä kyläläistä löysi elämälleen uuden suunnan. Kastetilaisuuksia järjestettiin Kiskonjoen rannassa. Sähkö kovaäänisiin saatiin vetämällä johto yli joen. Kyläläiset tulivat suurin joukoin veneillään seuraamaan tapahtumaa.
Vento Virta muistelee kuinka ”Kalle” innosti hänen myymään hengellisiä kirjoja. - Ajoin polkupyörällä yhteen suuntaan neljätoista kilometriä. Salkkuni oli täynnä lehtiä ja kirjoja. Toiset ostivat, toiset eivät. Talvella hiihdin salkkuni kanssa lähikyliin.
Rukoushuone Helsingintielle
Sotia seuranneet vuodet olivat työntäyteisiä Salon Betania –seurakunnassa. Horninkadulla vuokratiloissa kokoontunut seurakunta oli jo kauan kaivannut omaa rukoushuonetta. Saarnaaja Sakari Ahon aikana seurakunnalle avautui tilaisuus ostaa kiinteistö hyvältä paikalta Helsingintie 20:stä. Rakennuksen muuttaminen rukoushuoneeksi vaati paljon työtä. Aikaisemmin rakennusalalla toimineen Ahon johdolla seurakunta sai vastaanottaa vuosien rukousten täyttymisen. Helsingintien Betania vihittiin käyttöön 19.11. 1950. Rukoushuoneen valmistumisen myötä työn ulkoiset edellytykset paranivat huomattavasti. Rukoushuoneen lämmityksen järjestäminen oli ongelmallinen. Eräs seurakuntalaisista totesi: ”Koska saunassa on niin lämmin, niin hankitaan saliin saunan kiuas”. Kaasulla lämmitettävä kiuas hankittiin.. Kerran kokouksessa ollut pikkupoika huudahti kesken saarnan: ”Heitetään löylyä lisää!” ”Saunominen” jäi pian kuitenkin historiaan. Lämmönlähteeksi ostettiin valurautainen, niin sanottu kirkkokamina. Myöhemmin se vaihdettiin tavalliseen öljykaminaan. Kaminasta kulkivat lämpöputket ja se kykeni lämmittämään myöhemmin myös kastealtaan veden.
Betaniassa ei ollut aluksi kasteallasta. Se tehtiin vasta myöhemmin. Allas tehtiin puusta. Ponttilaudat kuivattiin Aijalan kaivoksessa. Ensimmäinen kastetilaisuus järjestettiin itsenäisyyspäivänä 6.12. 1957.
Kukot laulavat pihalla
Olavi Lindholm asui rukoushuoneella äitinsä Iidan kanssa. Asunto käsitti keittiön ja kamarin. Kamari oli myös muiden ahkerassa käytössä ja huoneesta muodostui eräänlainen monitoimikeskus. Kamarissa pidettiin vanhimmiston kokoukset. Kuorolaiset käväisivät aina ennen harjoitusta kamarissa siistiytymässä. Autoja oli vähän ja maaseudulta tulleet seurakuntalaiset nukkuivat usein kamarissa.
Olavi muistelee, että Uljas Leskinen tuli usein heille ennen kokouksen alkua. Uljaksen tukka oli hyvin paksu. Siksi hän pyysi Iidalta voita jolla hän sai kampauksen viimeisteltyä. Siihen aikaan ei ollut saatavilla hiusvoiteita miehille.
Olavi sai maaseudulta lahjaksi kaksi kukonpoikaa. Niille tehtiin häkki rukoushuoneen pihalle. Olli muistelee kuinka Valopaasi saarnasi ja kukot kiekuivat pihalla samaan tahtiin.
Narisevat penkit
Seurakunta kasvoi voimakkaasti 1951 ja 1957 jolloin 76 uutta jäsentä liittyi seurakuntaan. Tilaisuuksia pidettiin maaseudulla kodeissa, kouluissa ja teltoissa. Matkat olivat pitkiä ja tiet huonokuntoisia. Seurakuntalaiset matkasivat Helluntaiherätyksen kesäkonferenssiin istuen Leo Suomisen kuorma-auton lavalla.
Kalle Saaristo oli vuosia Salon Rukoushuoneyhdistys Betania r.y :n puheenjohtajana. Hän luki usein seurakunnan kokouksissa Raamattua. Kesken lukemisen hän alkoi puhua vierailla kielillä. Varsinkin lapset olivat tästä ymmällään.
Helsingintien Betaniassa oli käytössä vanhat elokuvasalin penkit joiden istuinosa oli akselin varassa. Aina kun istuja liikahti penkit narisivat. Kuulijoilla oli tapana kääntyä katsomaan taakseen silloin kun ovi avautui. E. I. Manninen oli puhujavieraana Salossa. Häntä häiritsi tuolien narina ja kitinä. Oven avautuessa ihmiset kääntyivät kuin komennon saatuaan katsomaan kuka ovesta tuli sisälle. Manninen hermostui ja sanoi: ”Jos hevonen tulee ovesta sisään niin minä kyllä ilmoitan teille”.
Joulukuussa 1960 seurakunta osti itselleen hautausmaan joka sijaitsi Uskelan kunnasta, Salonkylän Sepänmetsän tilalla. Toukokuussa 1961 hautausmaa myyntiin takaisin Salon kaupungille.
Valopaasin jälkeen seurakunta jäi joksikin aikaa ilman vakituista työntekijää. Sitten Porista saapui Paavo Virtanen tilapäiseksi saarnaajaksi. Maaliskuussa 1961 Paavo siirtyi muualle ja työtä jatkoi Reino Vatanen.
Päätös uudesta rukoushuoneesta
Seurakunnan saarnaajaksi saapui 1962 Taisto Vesterinen. Hän saattoi loppuun suuren lentolehtiskampanjan. Lentolehtisiä jaettiin Saloon ja ympäristöön. Lentolehtiset herättivät laajaa kiinnostusta. Seurakuntaan tuli lukuisia pyyntöjä kotikokousten järjestämiseksi. Vesterisen aikana tehtiin ahkerasti telttatyötä. Ihmisiä tuli uskoon ja liittyi seurakuntan.
Salossa ja maaseudulla järjestettiin tilaisuuksia isossa - ja pienessä evankelioimisteltassa. Esimerkiksi kesällä 1965 pieni teltta pystytettiin kolmeksitoista viikoksi. Kokoussarja alkoi usein keskiviikkona ja päättyi sunnuntaina. Kymmenet seurakuntalaiset osallistuivat telttojen kuljettamiseen, pystyttämiseen ja toisiaan myös paikkaamiseen. Lekoilla lyötiin telttavaarnat usein kovaankin maahan ja vanhemmat veljet opettivat nuorempia miten köysi solmitaan oikeaoppisesti kiinni vaarnaan.
Helmikuussa 1965 Vesterinen siirtyi Tampereelle. Uudeksi saarnaajaksi tuli Toivo Wacklin. Wacklin oli lahjakas puhuja ja Raamatun opettaja. Hänen aikanaan perustettiin seurakunnan tiedotuslehti ”Seurakuntasanoma”. Ratkaiseva päätös tehtiin uuden rukoushuoneen rakentamiseksi. Salon kaupunki suostui vaihtamaan seurakunnan Helsingintien tontin suurempaan tonttiin Mököistenkadulla.
Mököistenkadun rukoushuone
Wacklin siirtyi Tampereelle 1967 ja Paavo Virtanen muutti perheineen Porista Saloon. Virtanen johti rukoushuoneen rakennusvaiheen loppuun asti.
Rukoushuone rakennettiin pääasiassa talkootyönä. Suurin osa rakentajista oli nuoria, noin kolmenkymmenen vuoden ikäisiä veljiä. Rukoushuoneen piirustukset ovat Aulis Mentusen käsialaa. Rukoushuoneen rakentamiseen meni runsaasti talkootunteja, tavaralahjoituksia saatiin paljon, ja rahaa tarvittiin 250 000 markkaa. Uusi, neljänsadan hengen temppeli valmistui vuoden 1968 lopulla.
Vihkiäisjuhlaa vietettiin 9. helmikuuta 1969. Seurakunta sai Talvipäivillä valtakunnallisen keräysluvan rukoushuonetta varten. Paavo Virtanen hoiti saarnaajan tehtävänsä ohella ansiokkaasti myös varainkeräystä. Yhteishenki paikallistasolla oli voimakas ja pian velkaa oli jäljellä enää 70 000 markkaa.
Rukoushuoneen valmistuttua seurakunnan nimeksi otettiin Salon helluntaiseurakunta.
Nuorisoherätys Salossa
Vuoden 1971 alussa seurakunnan paimeneksi tuli saarnaaja Veikko Vehmas Kauhajoelta. Hän palveli seurakuntaa vuosikymmenen ajan. Hänen aikanaan rakentamiseen liittyvät rasitukset alkoivat olla ohi. Seurakunnassa voitiin täydellä teholla paneutua julistustyöhön. Työtä tehostettiin kaikilla työaloilla. Uusi toimintakeskus antoi siihen hyvät edellytykset. Vuoden 1974 aikana seurakuntaan liitettiin 28 uutta jäsentä.
Salon vaikutti 1970 –luvulla nuorisoherätys. Nuoria tavoitettiin baareissa, kaduilla, nuorisotaloissa ja kouluissa. Vuonna 1975 Salon kouluissa tavoitettiin yli viisituhatta opiskelijaa.
Seurakunnan nuorisotyön linjat saivat muotonsa: Leirit, teetupa, koulutyö ja nuortenillat.
Turuntien teetupa
Seurakunnan nuorten aikuisten ehdotuksesta aloitettiin teetupatyö. Teetuvan suosio Turuntie 17:ssa kasvoi erittäin suureksi. Kymmenittäin nuoria vieraili illan ja alkuyön aikana teetuvalla. Toisinaan väkivaltaisesti käyttäytyvät nuoret aiheuttivat vaaratilanteita. Usein teetä juomaan tulleet nuoret eivät aluksi halunneet kuunnella evankeliumia. Eräillä pojilla oli vaatteiden alla piilossa veitsi. Toisella nuorella miehellä oli kerran talvitakin sisällä katkaistu haulikko. Kerran Pertti Vallittu sai kovan iskun nyrkistä oikeaan poskeensa. Pertin ilme ei värähtänytkään. Hän käänsi toisen posken lyöjälle. Uutta iskua ei kuitenkaan onneksi tullut. Tosinaan teetuvan työntekijä hyppäsi ulos takahuoneen ikkunasta ja juoksi vastapäätä sijaitsevan Esson huoltoasemalle soittamaan poliiseja paikalle.
Teetuvan toiminta oli jaettu kolmeen osaan. Sivuhuoneessa rukoiltiin koko teetuvan aukiolon ajan. Teehuoneessa sisälle tulleet nuoret ohjattiin pöytien ääreen. Jokaisen pöydän ympärillä oli yksi tai kaksi uskovaa nuorta jotka keskustelivat ja kertoivat omasta uskoontulostaan. Kolmas ryhmä kierteli katuja ja jakoi lentolehtisiä. Yön aikana nuoret jakoivat satoja lentolehtisiä ja kutsuivat nuoria teetuvalle. Teetuvalla, niin kuin muissakin nuorten tilaisuuksissa Pyhä Henki toimi erityisen voimakkaasti. Nuoret profetoivat, puhuivat kielillä selittivät kieliä ja näkivät näkyjä. Teetupa avattiin joka perjantai kello 19 ja se oli avoinna usein aamuyön tunteihin asti. Arvion mukaan Turuntien teetupatyön kautta runsaat sata nuorta tuli uskoon.
Teetupatyön lisäksi poikakerhoissa oli kymmenittäin kerholaisia. Tellervo Packalenin (nyk. Ketola) järjestämissä tyttökerhoissa oli myös runsaasti tyttöjä jotka osallistuivat myös ikätovereittensa innokkaaseen evankeliointiin Salossa ja ympäristökunnissa.
Horninkadun teetupa
Teetupa siirtyi Turuntieltä vuokrahuoneeseen ja välillä kierreltiin teetupabussilla ympäristön asutuskeskuksissa. Vuonna 1990 uudeksi teetuvaksi vuokrattiin kiinteistö torin reunalta, osoitteesta Horninkatu 9:n.
Horninkadun Teetuvalla kävi perjantai-iltaisin usein noin sata nuorta. Kaupungin kadut olivat täynnä nuoria. Teetuvalla keskusteltiin hengellisistä asioista. Nuoria tuli uskoon. Seurakunnan nuoret ja aikuisetkin olivat mukana aktiivisesti teetupatyössä.
– Edessäni pöydällä oli Raamattu. Se herätti nuorissa heti runsaasti kysymyksiä. Yleisesti ottaen nuoret olivat aidosti kiinnostuneita hengellisistä asioista. Tietysti oli häirintääkin. Ovenvartija joutui joskus käyttämään ”judotaitojaan”, muistelee aktiivisesti Horninkadun teetuvalla työskennellyt Hannu Leskinen.
Esimerkiksi teetupatyöntekijöiden hieman leikkisästi nimeämä ”rasavilli jengijohtaja” Jussi Peimola vietti usein perjantai-illat teetuvalla.
– En ollut oikea ”jengijohtaja”, mutta minulla oli aina muutamia kavereita mukana. Teetuvalla saimme teetä ja pullaa. Ne eivät olleet kuitenkaan riittävä syy mennä sinne. Siellä oli myös jotain muuta. Tiedän, että Jeesus veti puoleensa. Olin tehnyt 8- vuotiaana kesäleirillä uskonratkaisun. Olin melko vilkas ja sain leirillä diplomin: ”Leirin Tarzan”. Murrosiässä uskonelämäni kylmeni. Teetuvalla kävin vänkäämässä vähintään kaksi kertaa kuukaudessa. Sisimpääni kylvetty Jumalan Sana vaikutti ja uskonelämäni uudistui. Teetupatyö jätti vaikutuksen monen nuoren elämään. Heille oli parempi olla sisällä teetuvassa kuin ulkona kadulla.
Jussi on nyt kokoaikaisessa, hengellisessä työssä kristillisen media alalla.
Kesällä 2007 tapasin Salossa perheenisän joka kävi usein Turuntien teetuvalla. Hänen tyttärensä kuunteli keskusteluamme ja sanoi: ”Minä kävin usein Horninkadun teetuvalla”. Teetupatyö oli osa kaupungin nuorten elämää Salossa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Horninkadun teetupa sulki ovensa vuonna 2003.
Elämä voittaa
Vuonna 1978 uusi ”Lapuan liike” saapui Saloon. Niilo Yli - Vainion Elämä Voittaa –tilaisuus pidettiin lauantaina 26. toukokuuta Viestin Urheilutalossa. Salon Sanomat kirjoitti: ” Kello on 17.30. Niilo Yli - Vainion kokoukseen on aikaa vielä runsas tunti, mutta Viestin Urheilutalo alkaa täyttyä. Paikalle on jo kerääntynyt yli viitisensataa kuulijaa. Salin, puhujakorokkeen molemmille puolille tuodaan hiirenkorvalla olevat koivut ja kukkia. Odotus väreilee voimakkaana ja sali täyttyy tasaisesti. Kello on 18.00. On vaikeaa hengittää. Salissa on nyt tuhatkunta ihmistä. Rullatuolipotilaat asetetaan eturiviin. Päätyseinän pariovet aukaistaan., kuorma-autollinen lisätuoleja kannetaan sisään. Yleisö koostuu terveistä ja hyvin sairaista, syli-ikäisistä ja vanhoista. Uusia kuulijoita tulee koko ajan. Lattiataso on jo täynnä, yleisövirta suuntautuu yläparvekkeelle. Kello on 18.15. Odotus on sietämätöntä, salissa on jo 1200 ihmistä. Kuuluu hiljaisia rukouksia, päät ovat vaipuneet alas. Kello on 18.30. Christianus- kuoro esiintyy vielä kun yhtäkkiä lavan edessä seisoo kaksi tyylikästä harmaapukuista miestä: hiljainen mumina käy yleisön joukossa, kiihtymys on sormin tunnusteltavaa: Niilo Yli - Vainio ja hänen Jumalan lähettämä työtoverinsa Alpo Renko ovat saapuneet! Kello on 22.30. Ihmisiä kaatuu kuin halkoa. Eräästä pikkupojasta kaatuminen tuntuu ”ovelalta”, toisista vain ”muuten hyvältä” Yksi kertoi kaatumisen tapahtuneen aivan yhtäkkiä, sormet olivat tuntuneet ”pumpulilta”. Kello on 23.10. Viimeiset jonottajat on siunattu. Yli - Vainio ja Renko huokaisevat pitkään, rukoilevat”.
Niilo Yli - Vainio ja Alpo Renko totesivat salolaisen yleisön olevan melko jäykkää ja varauksellista. – Tämä saattoi hivenen haitata illan onnistumista. Pohjalaiset ovat ehkä sisäisesti herkempiä. Jumalattomalla, juoppomiehellä on siellä usein kaikesta huolimatta syvä kunnioitus herännäisyyttä kohtaan, kertoi Niilo Yli-Vainio Salon Seudun Sanomien toimittajalle.
Tiistaina Yli - Vainion kokoukseen osallistuneita kutsuttiin lehti-ilmoituksella Salon ev. luterilaisen kirkon seurakuntatalolle. Jälkitilaisuus oli suunniteltu kritiikin antamiseksi. Paikalle odotettiin viittä, ehkä kuutta henkilöä, mutta heitä saapui seurakuntataloon runsaasti yli sadan. Tilaisuudessa kaikki vapaasanailijat kertoivat myönteisistä kokemuksistaan. – Mä en oiken osaa kuvata mitä mä koin siellä. Mun oli siellä hyvä olla ja mä halusin mennä sinne eteen saadakseni siunauksen omaan elämääni. Mä koin, että Jumalan Pyhä Henki kosketti minua.
Toinen kertoi. – En lähtenyt Yli-Vainion kokoukseen ihmettä katsomaan. Enkä mä tiedä sattuiko siellä niitä paranemisia. Mutta mulle se oli valtavaa saarnaa, ihan koko se ilta. Ja kun mä lähdin hakemaan vahvistusta sieltä edestä, niin kyllä mä sen avun sain. Sain sen tunnun, että Pyhä Henki kertakaikkiaan painoi maahan”
Kerhoissa paljon lapsia
Veikko Vehmas muutti 1981 Alajärven helluntaiseurakunnan saarnaajaksi. Paimenet tehtävissä jatkoi Veikko Laukkanen. Tässä vaiheessa seurakunnassa oli 317 jäsentä. Vuosikymmenen aikana seurakunta oli kasvanut 85 hengellä.
Seurakuntatyössä avautui uusia kanavia. Kokouksien puheosuuksien äänittäminen vakiintui seurakuntalaisia palvelevaksi työmuodoksi. Puhelinhartautta kuunneltiin runsaasti. Vuosittain rekisteröitiin yli tuhat soittoa.
Koulu- ja teetupatyö jatkui menestyksellisesti. Vuonna 1984 seurakunnassa toimi kolme tyttö- ja kolme poikakerhoa. Niissä kävi säännöllisesti yli sata poikaa ja tyttöä. Kesä- ja hiihtoleirit olivat edelleen lasten suosiossa.Saarnaaja Veikko Laukkanen jäi eläkkeelle 1985. Keväällä 1986 seurakunnan työntekijäksi lupautui saarnaaja Mauno Viinikkala.
Kerhotoiminta vilkastui koko ajan. Vuonna 1988 seurakunnan työalueella toimi kymmenen lastenkerhoa. Ohjaajia oli kolmekymmentä.
Ympäristötyö joka oli sodan jälkeisinä vuosina erittäin vilkasta hiipui lähes olemattomiin 1980 –luvun lopussa. Evankelioimistelttoihin ei enää tullut ulkopuolisia kuulijoita. Nuorisotyö menestyi kuitenkin hyvin.
”Me ollaan niin pieniä vielä”
Pyhäkoulutyö on aina ollut tärkeä osa seurakunnan toimintaa. Seurakunnan alkuvuosina toimi ”Lasten ompeluseura” erotukseksi aikuisten ”neulomaseurasta”. Anni Törmälän oli seurakunnan alkuvuosien pyhäkoulunopettaja. ”Anni-täti” oli kaikkien lapsien suuressa suosiossa.
Useat lapset ovat pyhäkoulussa kuulleet sanoman, joka on kantanut heitä halki vuosikymmenten. Lapset ovat aitoja ja välittömiä. Eräs pyhäkoululainen kirjoitti aineen pyhäkoulusta. Otsikko suurin kirjaimin: ”Me pyhäkoululaiset”. Osa kirjaimista oli väärin päin. Teksti oli lyhyt ja ytimekäs: ”Me ollaan niin piemä vielä…Kalle ja Lasse ja Liisa ovat jo valtavan suuria”.
Pyhäkoulussa kerrottiin, miten Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi. Lasse juoksi pyhäkoulun jälkeen kiireesti kotiin huutaen ensiksi äidilleen: ”Äiti, äiti – ei saa katsoa taakseen”.
Kalle, Markku ja Lasse olivat innokkaita poikia laulamaa. Pyhäkoulun silloinen opettaja Maija Tinell muistelee: ”Pojat lauloivat täyttä kurkkua niin, että naamat tulivat aivan punaiseksi”. Seppo totesi kotiin tullessaan: ”Me laulettiin kasassa”.
Joulujuhlassa Juha talutti veljeään niskasta lavalle laulamaa ja takaisin. Henry näki flanellotaululla kirahvin. Hän huudahti: ”Se on kravatti!”
Iltarukouksen aikana isä kysyi viisivuotiaalta pojaltaan: ”Muistatko, miten ihminen pelastuu?” Poika oli hiljaa. Isä kertoi, että ihminen pelastuu uskomalla Jeesukseen. Poika vastasi: ”Tehdään varmuuden vuoksi arkki”. Aamulla pyhäkoulunopettaja oli puhunut arkin rakentaneesta Nooasta.
Seitsenvuotias poika pakkasi reppuaan. Leirin alkuun oli enää yksi yö. Isä kysyi pojaltaan: ”Otitko Aku Ankkoja mukaan?” Poika vastasi: ”En. Otin paljon uskonnollisempaa, Uuden Testamentin ja Teräsmiehen”.
Vuosien aikana pyhäkouluja ja kerhoja on pidetty kodeissa ympäri seurakunnan laajaa työaluetta. Sunnuntain jumalanpalveluksen aikana rukoushuoneella on pyhäkoulu, jonka opettajat jatkavat pitkää perinnettä.
Sähköistä viestintää
Jo 1970 –luvun alussa käynnistynyt puhelinhartaus on muuttui 1990 –luvun alusta lähtien sähköiseen evankeliointiin. Radio Suomen Salo lähetti 20 minuutin mittaista, Vapaakirkon ja Helluntaiseurakunnan yhteistä ohjelmaa. Tammikuussa 1992 seurakunta päätti uuden, hengellisen työmuodon aloittamisesta. Salon, Perniön ja Someron kaapeliverkot lähettivät Hyvä Sanoma Radion toimittamaa ohjelmaa.
Marraskuussa 1991 avattiin Salossa Kristillisen alkoholisti- ja narkomaaniyhdistyksen (KAN) vastaanottokoti. Salon kaupunki luovutti toimintaa varten asuinkiinteistön. Vastuu kodin toiminnasta oli helluntaiseurakunnan työryhmälle. Naisten kontaktikotina jatkanut työ päättyi vuonna 2005.
Seurakuntalaiset olivat 1990 -luvun lopussa hyvin aktiivisia. Kokous -, kuoro-, lapsi- ja nuorisotoiminnan lisäksi kolmasosa seurakuntalaisista osallistui säännöllisesti pienryhmien toimintaan.
Toimivia rukouspiirejä oli Halikossa, Kuusjoella, Perttelissä, Perniössä ja Kiikalassa.
Seurakunnan jäsenmäärä lähes neljäsataa
Seurakunnan saarnaajana vuodesta 1986 toiminut Mauno Viinikkala siirtyi Nokian helluntaiseurakunnan palvelukseen vuoden 1994 alusta. Seurakunnan saarnaajaksi kutsuttiin Kari Ketoja Pieksämäeltä.
Kari Ketoja toimi seurakunnan saarnaajana lähes 13 vuotta. Tänä aikana panostettiin erityisesti soluseurakuntamallin edistämiseen. Jumalan kohtaamisen viikonloput muodostuivat monille uuden elämänvaiheen aluksi.
Nuorten- ja lasten parissa tehtiin ahkerasti työtä. Vuosittain järjestettiin seitsemän leiriä. Talvi-, kesä- ja viikonloppuleirien lisäksi järjestettiin leirejä myös maahanmuuttajille. Kouluissa tavoitettiin esimerkiksi vuonna 1995 noin kolmetuhatta nuorta. Vuonna 1996 nuorten säännöllisen toiminnan piirissä oli alle 29 –vuotiaita yhteensä 236 ja yli 29 –vuotiaita 25. Royal Rangers -partotyö aloitettiin Salossa 1997. Tällä hetkellä tukikohdan päällikkönä on Hannu Kakko
Kari Ketojan lähtiessä Kotkan helluntaiseurakunnan saarnaajaksi oli seurakunnan jäsenmäärä lähes 400 henkilöä. Toukokuussa 2006 työn aloittaneen lähetyssaarnaaja Eero Ketolan työsuhde muuttui vakituiseksi kesäkuussa 2007.
Seurakunnan jumalanpalveluksia, solutoimintaa sekä miesten- ja naistentyötä pyritään kehittämään. Innokkaat diakoniatyöntekijät vierailevat kodeissa, hoitokodeissa ja sairaaloissa.
Miika Huotari toimii seurakunnan palkallisena nuorisotyöntekijänä. Erityisesti lasten- ja nuortentyö tarvitsee enemmin vapaaehtoistyöntekijöitä. Pyhäkoulutyön vastuuhenkilönä toimii Tuula Suominen.
Juha Ruuhisalmi ja Pirkko Hannula työryhmänsä kanssa suunnittelee ja päivittää seurakunnan nettisivua.
Muuttuva kaupunki
Salossa on jo pitkään tehty työtä maahanmuuttajien parissa. Kymmenen vuotta sitten Kazakstanista saapunut inkerinsuomalainen Nina Rytkönen oli avainasemassa inkeriäisten paluumuuttajien keskuudessa. Vuosien aikana muodostui selkeästi kaksi eri ryhmää: inkeriläiset ja venäjänkieliset.
– Työ venäjänkielisten parissa alkoi inkeriläisten kesäleiristä vuonna 1997. Melko pian havaittiin, että venäjän kielen ja heidän kulttuurinsa tunteminen oli välttämätöntä silloin kun kohdattiin uusia maahantulijoita, kertoo maahanmuuttajatyön 1999 – 2005 vastuuhenkilö Pertti Vallittu.
Salon seurakunnan ja kaupungin yhteistyö sai lisää tuulta purjeisiin 2002 jolloin Eestin kristillinen helluntaikirkko
( Eesti Kristliku Nelipuhi Kiriku) lähetti yhteistyösopimuksen pohjalta aviopari Imbi Kornin ja Sergei Andrejevin Saloon.
Työ laajeni ja kehittyi nopeasti. Yli seitsemänkymmentä kaupungin venäjänkielistä teki vuosien aikana uskonratkaisun. Seurakunnan tekemä venäjänkielinen työ jatkuu. Salon helluntaiseurakunnan venäjänkielisten keskuudesta valittiin keväällä 2007 työryhmä joka kehittää työtä yhdessä seurakunnan vanhimmiston kanssa.
Torstaisin paluumuuttajat kokoontuvat suosittuun iltaansa rukoushuoneella. Kaarina ja Pentti Määttänen sekä Ulla Laakso iloitsevat paluumuuttajien illan suosiosta. Toisinaan tilaisuuteen kerääntyy nelisenkymmentä henkilöä.
Salon ulkomaalaisväestö on verraten suuri. Nopeasti muuttuneessa kaupungissa on asukkaita 61 eri kansallisuudesta, yhteensä 1208 henkilöä. Esimerkiksi Venäjältä on 496 henkilöä ja Virosta 196 henkilöä.
Rekisteröity yhdistys
Lakisääteisten asioiden hoitoa varten seurakunnan rinnalle perustettiin rekisteröity yhdistys. Salon Rukoushuoneyhdistys Betanian nimi muutettiin vuonna 1969 Salon helluntaiherätys r.y.:ksi. Kaikki seurakunnan jäsenet kuuluvat myös yhdistykseen. Yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja on Ari Heikkinen.
Lähteet
Helluntaituulia Varsinais-Suomessa. Lundelin, Lauri, vastaava toimittaja. Turun helluntailähetys r.y. 1994
Historian lehdiltä. Kakko, Leevi. Julkaisematon käsikirjoitus.
Seurakuntasanoma No 3-4 1977 Juhlajulkaisu. Pentti Riutamaa, vastaava toimittaja. Salon helluntaiseurakunta 1977
Seurakuntasanoma No 3 1987 Juhlajulkaisu. Katri Tammi, vastaava toimittaja. Salon helluntaiseurakunta 1987
Salon helluntaiseurakunta täyttää 70 vuotta 10.7.1997. Kakko, Leevi. Seurakuntasanoma No 2 1997.
Salon Seudun Sanomat. Heikki Nivaro. Kirjoitus 1978 N:o 119
Salon Seudun Sanomat. Harri Nordell. Kirjoitus 1978 N:o 128
