Luopuminen vai säilyttäminen?

Teksti ja runo: Hilkka Rauhala. Kuva: Eero Ketola

Raamatusta en luovu. Se on luovuttamaton totuus, se on Tie, se on Elämä.

Tavaraa on liikaa. Karsin kaikkea tai ainakin haluaisin karsia. Kirjoja, lehtiä, valokuvia, tauluja, kynttilänjalkoja, purkkeja, kippoja, kuppeja. Kaikkea on kaapit täynnä, vaatteitakin. Muistoja, lapsuudesta saakka mukana kulkeneita, pölyttyneitä, pieniä tavaroita, joita en tarvitse, mutta joista en halua luopua. Turhia ja tarpeellisiakin tavaroita, muistojen merkitsemiä. Miten minusta tuli tällainen hamsteri?!

Voisiko joku muu ilahtua minulle tarpeettomista tavaroistani? Vai onko niiden ainoa, oikea osoite kaatopaikka? Miksi luopuminen on niin vaikeaa – miksi niin helposti haluan lisää, jos jostakin luovun? Voisinko oppia olemaan haluamatta koko ajan lisää? Paljon kysymyksiä, joita on hyödyllistä pohtia aina välillä – ja sen jälkeen tehdä asialle jotakin.

Raamatusta en luovu. Se on luovuttamaton Totuus, se on Tie, se on Elämä. Kaikki muu saa mennä, mutta Jumalan Sana jää, se pysyy, se kestää ajasta aikaan, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Siksi haluan tallettaa Jumalan Sanaa sydämeni aarrekammioon joka päivä, jotta muistaisin hänen sanansa aina, kun tarvitsen rohkaisua, lohdutusta, voimaa, iloa, rauhaa.

Sananlaskujen kirjan 4. luvun jakeiden 20–22 mukaan Jumalan sanat ovat sydämeen kätkettyinä "elämä sille, joka ne löytää, ja lääke koko hänen ruumiillensa".

Jumalani, auta minua

luopumaan turhasta

kerätystä, peritystä

tarpeettomasta

Saakoot sanasi

pyhät ja elävät

täyttää sydämeni

tehdä elämästäni

rakkautesi ja ilosi

aarrekammion