Pysäyttävä hiljaisuus

Teksti: Hilkka Rauhala. Kuva: Eero Ketola

Metsä on kirkkoni, se on aina auki. En vain ole pitkään aikaan käynyt siellä. Olen hosunut ja haahuillut, juossut ja väsynyt, kulkenut ja kiirehtinyt, enkä ole nähnyt, kuullut, ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että pitäisi mennä metsään, pysähtyä mättäälle, kannolle tai kivelle. Istua ja ihmetellä, kuinka neulanen putoaa, kaarna kaipaa kosketusta, sammal silittelyä ja sisin, oma sisimpäni selvyyttä kaikkeen.

Pysähdyn ilossa ja surussa, eniten tai useimmin ehkä juuri luonnon kauneuden äärellä: kastepisarat poimulehdellä, ensimmäiset valkovuokot, mustarastaan huilu kevätillassa, käen kukunta. Suuria pysähdyksiä vuosien varrella ovat olleet surun hetket jonkun läheisen lähdettyä. Äitini lähtö erityisesti pysäytti yllättävyydellään, odottamattomuudellaan ja kaikella sillä, mitä oli tapahtunut ennen ja miten sen ymmärsi vasta sitten. Muutaman vuoden takainen välilevyn pullistuma pysäytti myös – välillä luulin jopa kuolevani ja toivoinkin sitä, sillä kivut olivat niin kovat. Pitkä sairausloma koitui kuitenkin siunaukseksi, se sai palaamaan perusasioiden äärelle: rukoukseen, hiljaisuuteen, lähemmäksi Jumalaa. Siitä olen joka päivä kiitollinen.

Aamut ovat minulle parasta aikaa hiljentymiseen. Aamuisin katson olohuoneen ikkunasta ulos, muutama pensas, kukkaistutukset, korkeiksi jätetyt kannot, joiden päälle linnut toisinaan istahtavat laulamaan aamulaulunsa. Närhikin kerran! Aamuisin kiitän alkaneesta päivästä, rukoilen siunausta läheisille, rauhaa maailmaan. Luen pätkän Raamatusta. Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta (Sananlaskut 2:5). Haluan oppia tuntemaan Pyhän. Se opitaan vain hiljaisuudessa.

Jumala, tässä olen, kaipaan sinua,

kätesi kosketusta, lempeää ääntäsi: "Älä pelkää!".

Kiitos, Isä, että yhä puhut luonnossa, Sanassasi,

kaikessa ympärilläni, jopa kivussa.

Kiitos, että olet tässä.

Sinä pidät minusta huolen.