Violetti kukka harmaanruskeassa niityssä

Teksti ja kuva: Eero Ketola

Kohtasin aamuisella kävelyllä nuoren naisen, joka oli taluttamassa pientä koiraa. Hän oli pysähtynyt kylätien reunaan ja katseli kohti harmaanruskeaa, lokakuun yöpakkasen näännyttämää kasvillisuutta. Hän otti taskustaan kännykän, kumartui hieman ja otti kuvia. Pysähdyin hänen vierelleen. Kysyin mitä kuvattavaa kuolleiden ohdakkeiden seassa on.

Hän osoitti kädellään kaunista, violetin väristä ohdakkeen kukkasta. Katsoin hetken kukkasta ja otin autosta oman kamerani ja kuvasin kukkasta. Yleensä katson ylöspäin lentääkö taivaalla lintuja. Hän katsoi alas maahan ja ihasteli kukkasta.

Hän näki sen mitä minä en nähnyt. Olin kävellä ohi pysähtymättä. Olisin menettänyt pienen osan luonnon kauneudesta. Toinen näkee kauneutta huurteisessa ohdakeniityssä. Toinen jossain muussa asiassa. Me olemme ihmisinä erilaisia.

Kaikkialla ympärillämme on kaunista luontoa. Olemme usein kiireisiä emmekä pysähdy katselemaan kuin oman harrastusmaailmamme kohteita.

Aamukävely opetti katsomaan alaspäin, niityn kaunista kukkasta. Kukkasen kauneus korostui syksyn harmauden, lehtikarikkeiden ja murretun maavärin keskeltä.

Pieni asia toi iloa ja uutta näkökulmaa ja ajateltavaa.

Kaikessa Jumalan luomassa voimme nähdä kaunista.